Niin eläkesijoittajilla kuin monilla muillakin instituutioilla on sijoitussalkussaan runsain mitoin erilaisia korkopapereita. Miksi ihmeessä? Mehän elämme käsittämättömän matalien ja jopa negatiivisten korkojen aikaa. Ovatko nämä instituutiot jossain ihmeen ruususen unessa?
Miksi-kysymys ei ole tyhmä ja siihen on hyvin sekalainen joukko vastauksia. Jotkin näistä vastauksista ovat yleisluonteisempia ja toiset taas liittyvät eri instituutioiden tehtäviin tai kutakin sijoittajaa koskevaan sääntelyyn. Se, ovatko vastaukset riittävän hyviä, jää kysyjän arvioitavaksi.
Kun korot määräytyvät pääosin markkinoilla (vaikkakin keskuspankkien ohjauskorot ovat hallinnollisia päätöksiä), korot voivat olla alhaalla vain, jos matalakorkoisille paperille on tarpeeksi kysyntää. Mutta sitä tuntuu riittävän monesta suunnasta. Tällainen kysyntä johtunee vain rajalliselta osin huomattavista tuotto-odotuksista – useimpien korkoinstrumenttien tuotto-odotukset seuraaville vuosille ovat vaatimattomia. Mutta selvästi positiivisiakin tuottoja voi toki tulla, jos markkinakorot alenevat edelleen, riskilisät kaventuvat tai kunnollista vuosituottoa tarjoavat korkopaperit säilyttävät arvonsa.
Osalle sijoittajia on aina ollut keskeinen tavoite säilyttää pääoman arvo ja tuottojen korkeus on ollut sivuseikka. Korkosijoitukset ovat perinteisesti palvelleet tällaista tehtävää, mutta pääoman nimellisenkin arvon säilyttäminen – reaalisesta puhumattakaan – korkosijoitusten avulla voi nykyisin olla vaativaa.
Aivan oma tavoitefunktionsa on yhdellä suurimmista korkomarkkinoiden sijoittajakategorioista: keskuspankeilla. Keskuspankit ovat ikiajat sijoittaneet valuuttavarantojaan kotivaluutan ulkopuolisiin korkoinstrumentteihin eikä tuoton maksimointi ole tätä koskevassa päätöksenteossa välttämättä hallitsevassa asemassa. Viime vuodet toisena suurena kokonaisuutena keskuspankkitoiminnassa on ollut määrällinen elvytys, jota on pääasiassa toteutettu sijoittamalla oman valuutta-alueen korkopapereihin. Esimerkiksi Euroopan keskuspankkijärjestelmän hallussa on noin neljännes euroalueen valtionlainakannasta ja Japanin keskuspankilla vielä paljon suurempi osuus Japanin jättimäisestä valtionvelasta. Tässäkään toiminnassa ei maksimaalisten tuottojen tavoittelu ole keskeisellä sijalla.
Monilla henki-, vahinko- ja eläkevakuutusyhtiöillä sekä eläkerahastoilla on vakavaraisuussääntelystä johtuva paine tai jopa pakko sijoittaa suuri osa varoistaan korkomarkkinoille. Aivan erityisesti tämä koskee pitkän duraation papereita, koska näiden instituutioiden vakuutus- tai eläkevastuut ulottuvat vuosikymmenien päähän. Tätä muistuttava asetelma on pankeissa, joiden vakavaraisuuslaskennassa monet korkoinstrumentit ovat suhteellisen suotuisassa asemassa ja esimerkiksi valtionlainat ovat laajasti niin sanotussa nollariskiluokassa, mikä suosii voimakkaasti niihin sijoittamista.
Hyvin monenlaisille sijoittajille korkoinstrumenttien tehtävä on hajautuksen avulla alentaa koko sijoitussalkun kokonaisriskiä. Esimerkiksi salkku, jossa on merkittävästi osakkeita, on altis huomattavillekin tappioille ja se, että osa salkusta on sijoitettu korkopapereihin, pienentää normaalisti tätä riskiä. Tämän vaikutuksen suuruus riippuu korkosalkun koon lisäksi siitä, mikä on korkosalkun koostumus ja minkälainen on osakesijoitusten ja korkosijoitusten korrelaatio. Riskiä alentava vaikutus on suuri lähinnä sellaisella korkosalkulla, jonka tuoton korrelaatio osakkeiden tuottoon on negatiivinen. Tällaista negatiivista korrelaatiota voivat tuoda salkkuun esimerkiksi pitkät valtionlainat. Niidenkin tuoton korrelaatio osakkeisiin on kuitenkin vaihdellut suuresti yli ajan. Riskillisempinä pidettyjen koskisijoitusten, vaikkapa alemman luottoluokituksen yrityslainojen, korrelaatio osakkeisiin on usein positiivinen.
Hajautuksen arvo sijoittajalle riippuu tämän riskinkantokyvystä ja -halusta. Niilläkin sijoittajilla, joilla ei ole sääntelystä johtuvia rajoitteita, saattaa olla syitä, joiden vuoksi ne eivät katso voivansa ottaa kymmenien prosenttien tappioriskiä, joka osakesalkkuun voi liittyä. Nämä syyt voivat johtua esimerkiksi siitä, että huomattavan suuret tappiot ovat liikaa instituution tavoitteenasettelun kannalta, tai vaikkapa mainesyistä.
Entäpä Valtion Eläkerahasto? VERin salkusta noin 40 prosenttia on erilaisissa korkosijoituksissa. Pelivara alaspäin on varsin pieni, koska valtiovarainministeriön määräyksen mukainen minimi on 35 prosenttia. Osa korkosijoituksista tuo myös kohtalaista juoksevaa tuottoa, joskin oletetusti korkeammalla riskillä. Tällaisia ovat muun muassa sijoitukset kehittyville markkinoille sekä heikomman luottoluokituksen yrityslainoihin. Korkosalkkua ei olekaan syytä ajatella monoliittina vaan siihenkin mahtuu moninaisia kohteita, joista osa voi olla ahnaastikin tuottohakuisia ja toisten roolina on kokonaisriskin pienentäminen.
Kirjoittaja on VERin toimitusjohtaja.
Tagit: