Eläketurvakeskuksen
19.3.2019 julkaisemia uusia pitkän aikavälin laskelmia
kommentoitiin heti julkaisupäivänä pitkin ja poikin. Siltä varalta, että joku ei ole kyllästynyt asiaan, vielä muutama näkökohta.
Laskelmat ulottuvat pääosin vuoteen 2085 ja osin tätäkin pitemmälle. Totuuden nimessä emme taida tietää paljonkaan siitä, miltä Suomi tuolloin näyttää. Tämä ei kuitenkaan tee tarpeettomiksi laskelmia, jotka kuvaavat sitä, miltä eläkejärjestelmän rahoitus aikanaan näyttää nykyisin säännöin ja asioiden mennessä oletetulla tavalla. Eiväthän ne mene, mutta peruslaskelma antaa tarpeelliset viiteluvut myös odotuksista poikkeavan kehityksen vaikutusarvioinneille.
Edelliset vastaavat laskelmat tehtiin vuonna 2016. Uusien laskelmien mukaan eläkejärjestelmän rahoituksen kehitys on heikompi. Yksityisalojen järjestelmässä kestävä pitkän ajan vakiomaksutaso olisi 26,9 prosenttia, kun se edellisessä raportissa oli 25,7 prosenttia. Maksutaso pysyisi laskelmassa kuitenkin suunnilleen nykyisellä 24,4 prosentin tasolla vuosisadan jälkipuoliskolle asti noustakseen sitten voimakkaasti.
Laskelmien heikentyneet tulokset johtuvat merkittävältä osin viime vuosina tuntuvasti alentuneesta syntyvyydestä. Kun nykyinen matala syntyvyys syötetään tulevaisuudenkin odotukseksi, maksajien määrä on muutaman vuosikymmenen päästä reippaasti aiempia oletuksia pienempi.
Syntyvyyden ennustaminen on perinteisesti vaikea laji. Kukin voi olla omaa mieltään siitä, ovatko viime vuosien matalat luvut paras oletus tulevaisuudelle. Alenemistrendi voi toki yhä jatkua, mutta kehityksessä voi päinvastoin olla myös keskiarvohakuisuutta. Raporttiin sisältyykin aiheellisesti myös vaihtoehtoisia tarkasteluja, jotka havainnollistavat syntyvyyden merkitystä.
Ja vaikka syntyvyyden vaikutus eläkejärjestelmän rahoitukseen myönnetäänkin, pysykäämme sentään kaukana kolmas eläkejärjestelmälle -henkisestä perhesuunnittelusta!
Korkeampien maksupaineiden takana on alemman syntyvyyden lisäksi myös muita tekijöitä, kuten pienempi maahanmuutto ja seuraaville 10 vuodelle oletettujen sijoitustuottojen alentaminen. Toisaalta työllisyyden koheneminen on parantanut ennusteita.
Voidaan kysyä, onko järkevää lykätä laskelmien tarjoilemia maksukorotuksia kauas tulevaisuuteen ja tehdä ne sitten veret seisauttavan suurina. Tätä kysymystä ei ole syytä sulkea keskustelun ulkopuolella, mutta on hyviä perusteluja sille, että ennen korotusten tielle lähtemistä on kammattu kaikki muut mahdollisuudet. Muun muassa syntyvyyden, maahanmuuton ja työllisyyden kehitystä on aiheellista seurata ja analysoida vähän pitemmältä ajalta. Hyvä muistaa sekin, että vuoden 2017 eläkeuudistuksessakin lähdettiin näkymien arvioinnista vuonna 2025, vaikkakaan tämän vuoksi ei ole syytä julistaa kuuden vuoden keskustelutaukoa.
Ja tietenkin maksukorotustarpeeseen vaikuttaa keskeisesti eläke-etujen sisältö. Sikäli kuin maksupaineet ovat tuntuvia, tulee jo sukupolvien välisen oikeudenmukaisuudenkin vuoksi arvioida kriittisesti myös eläkesäännöksiä. Tällä tiellä tulee tosin aika äkkiä vastaan karhu ansaittujen eläkkeiden perustuslainsuojan hahmossa. Siihen, kuinka ehdottoman suojeltu laji kyseinen karhu on, liittyy toki myös tulkinnanvaraisuutta (siitä ehkä lisää toisella kertaa).
Jos eläketurvan sisällöstä lähdetään etsimään säästöjä, ensimmäiseksi ei tulisi sivuuttaa ansioeläkejärjestelmän varsinaisen ydinalueen ulkopuolelle jääviä alueita: perhe-eläkkeitä sekä palkattomilta jaksoilta karttuvia eläkkeitä. Työttömyysjaksojen osalta Etlan tutkijat ovatkin jo nokittaneet esityksellä, jonka mukaan eläkkeen karttumiseen ansiosidonnaisen ajalta tehtäisiin sellainen hienoinen tarkistus, että työttömyyskorvaus päinvastoin vähentäisikin keskisuuria ja suuria tulevia eläkkeitä.
Kirjoittaja on VERin toimitusjohtaja.
Tagit: