Vielä viisi punktia tulevaisuuden eläkkeistä

21.8.2017 klo 10.47 Timo Viherkenttä

Tähän mennessä tapahtunutta:

Professori, nobelisti Bengt Holmström esitti Keskuskauppakamarin 100-vuotisjuhlassa 10.8. arvion, jonka mukaan ei näytä realistiselta, että seuraava sukupolvi saisi kaikki eläkkeensä. Lehtihaastattelussa hän lisäsi, että myös maksussa olevia eläkkeitä pitäisi voida leikata.

Keskustelu teemasta lähti vyörymään vuolaana sähköisessä, printti- ja sosiaalisessa mediassa, Periscopea myöten; esille tuli monia hyviä ja myös vähemmän analyyttisia näkökohtia.

Työeläkejärjestelmän edustajat korostivat laajalla rintamalla, että eläkkeisiin on rahastoituna ennätysmäärä varoja ja että järjestelmä on tulevaisuuteen nähden rahoitustasapainossa.

Viikko Holmströmin kommenttien jälkeen julkaistiin myös Eläketurvakeskuksen (Etk) ja Sitran tutkimus työelämää koskevien erilaisten tulevaisuusskenaarioiden vaikutuksista eläkejärjestelmään.

Mitä tärkeää keskustelussa on tullut ja jäänyt tulematta esiin? Vaikka paljon on sanottu Holmström-keskustelun tiimellyksessä, alla vielä viisi mielestäni olennaista asiaa:

Perusskenaarioiden mukaan tulevaisuudessa eläkkeiden taso suhteessa palkkoihin alentuu, mutta eläkkeet ovat reaalisesti korkeampia kuin nykyisin. Eläkkeellesiirtymisiät nousevat. Eläkemaksut pysyvät suunnilleen nykytasolla.
Monilla on omia käsityksiä eläkevarojen riittävyydestä pitkällä aikavälillä, mutta asiaa on arvioitu tuoreeltaan myös tutkimuksellisesti ja systemaattisesti. Etk:n pitkän aikavälin laskelmat julkaistiin syksyllä 2016. Kansantaloudellisen aikakauskirjan numerossa 2/2017 oli Mauri Kotamäen, Risto Vaittisen ja Reijo Vanteen huolellinen artikkeli eläkejärjestelmän rahoituksellisesta kestävyydestä.

Molemmissa on sama perustulos, jonka mukaan rahat riittävät ja eläkemaksut pysyvät jokseenkin vakaina, jos asiat ovat mennäkseen tyypillisten tulevaisuusodotusten mukaan. Jos talouskehitys olisi tätä huonompi tavanomaisten herkkyystarkastelujen puitteissa, nykyinen maksutaso ei riittäisi. Tämä olisi talouskehitykselle haitallista, joskaan heikommissakaan skenaarioissa korotustarve ei olisi suorastaan dramaattinen. Etk:n ja Sitran paperin lopputulemat olivat näiden tarkastelujen kanssa samansuuntaiset.
Työeläkejärjestelmän pitkän aikavälin rahoitustasapaino on olennaisesti parempi kuin koko julkisen talouden, jota riivaa tuntuva, VM:n arvioiden mukaan noin kolmea prosenttia kokonaistuotannosta vastaava kestävyysvaje. Tilanteessa, jossa väestö ikääntyy nopeasti, tästä on annettava krediittiä muun muassa vast’ikään voimaan tulleelle eläkeuudistukselle, jossa on puskuroitu eläkejärjestelmän rahoitusta ottamaan vastaan elinikien nousu. On silti tunnustettava, että siltä osin kuin eläkejärjestelmän rahoitusta on vahvistettu eläkemaksuja nostamalla, tämä on tapahtunut osin valtion ja kuntien talouden kustannuksella. Kohoavat eläkemaksut kun syövät valtion ja kuntien verotuloja sekä maksujen verovähennyskelpoisuuden vuoksi että päätösperäisesti, kun varsinaisia ansiotuloveroja on alennettu eläkemaksujen noustessa.
Ilmeistä on, että asiat voivat mennä tulevaisuudessa myös huonommin kuin perusoletuksissa tai tavanomaisissa, melko varovaisissa herkkyyslaskelmissa. Jos eläkejärjestelmän rahoitus kiristyy tulevaisuudessa, miten eläkkeille sitten käy? Vallitseva käsitys perustuslain tulkinnasta on, että maksussa olevia eläkkeitä pidetään omaisuudensuojasäännöksen turvaamina, mutta indeksikorotuksiin voidaan ainakin joillakin edellytyksillä puuttua (ja on puututtu) tavallisessa lainsäädäntöjärjestyksessä. Tämä on periaatteessa selkeähkö ajattelutapa, joskaan ei ehkä ole loppuun asti taloudellisesti looginen. Vai mitä ajatella siitä, jos eläke on deflaationkin oloissa koskematon, mutta indeksikorotus voidaan jättää tekemättä 10 prosentin inflaation vallitessa?

Olennaista on lopulta se, mikä on perusteltu riskinjako työssä olevien ja eläkkeensaajien kesken tilanteessa, jossa eläkkeiden rahoituspohjaa jouduttaisiin vahvistamaan. Nykylainsäädäntö lähtee siitä, että tällöin nostetaan maksuja ja rasituksen kantajina ovat työssä käyvät. Mutta onko tämä liian yksiniittistä ja onko meillä siihen varaa talouden suorituskykyä silmällä pitäen? Yleisen luottamuksen kannalta voidaan kyllä perustella sitä, että eläkkeitä ei hevin suoranaisesti leikata, mutta olisiko harkittava mallia, jossa indeksikorotusten edellytyksenä olisi se, että järjestelmän rahoitustasapaino on riittävän hyvä? Tähän liittyisi monia kysymyksiä, mutta sen tyyppisiä ratkaisuja kokemuksineen löytyy muista maista.
Lopuksi: onko riittävä ambitiotaso se, että eläkemaksut eivät tulevaisuudessa enää ainakaan juurikaan nousisi? Maksuthan ovat jo nyt huomattavat, noin neljännes suhteessa bruttopalkkoihin. Kansainvälisessä vertailussa tämä on korkeahko taso, joskaan ei vallan poikkeuksellinen (kun vertailussa otetaan mukaan monissa maissa tavanomaiset kollektiiviset lisäeläkevakuutukset). Martti Hetemäki vilauttikin blogissaan kysymystä siitä, pystytäänkö eläkemaksut pitämään näin korkeina muun muassa ikääntymiskehityksen aiheuttaessa veropaineita toisaalla. Nähtäväksi jää, alkaako keskustelu eläkemaksuista ja eläkkeistä hivuttautua tähän suuntaan.