Eläkejärjestelmän kehittäminen on suuressa määrin polkuriippuvaista. Lähtökohtana on se missä tilassa järjestelmä on juuri nyt. Se luo käytännössä kehittämisen mahdollisuuksien kirjon. On hyvä kuitenkin hiukan avata sitä, mikä on kollektiivisen eläkejärjestelmän iso kuva ja mikä olisi täydellinen järjestelmä. Ehkä se antaa viitteitä siitä mitä kohti tulee mennä. Otan tässä kirjoituksessa vain yhden näkökulman, ja se on eläkevarojen määrä ja kuinka ne tulee sijoittaa.
Kansainvälisesti kirjavaa
Kansainvälisesti eläkejärjestelmät poikkeavat suuresti toisistaan. Parhaiksi järjestelmiksi luokitellaan monesti rahastoiva järjestelmät, joissa eläkevarat on kerätty etukäteen. Vahvana trendinä on monessa valtiossa asteittainen siirtyminen maksupohjaiseen suuntaan, jossa riskinkantoa siirretään osittain tai kokonaan siihen suuntaan, että yksilö tai kollektiivisesti eläkkeensaajat kantavat riskin eläkevarojen sijoittamisen onnistumisesta.
Kansainvälisissä vertailuissa eläkejärjestelmän paremmuuden kriteereitä on useita. Kansainvälinen konsultti Mercer käyttää vertailuissaan kolmea kriteeriä eli eläkkeiden riittävyyttä, järjestelmän kestävyyttä sekä integriteettiä. Ykkösmaa näissä vertailuissa on Islanti ja sen jälkeen seuraavina Hollanti ja Tanska. Suomi sijoittuu heti näiden jälkeen ja järjestelmä saa korkean arvosanan järjestelmän integriteetistä.
Miten sijoittaa?
Eläkesijoittajat voi jakaa pääsääntönä kahteen leiriin. Määräävänä tekijänä on eläkevarojen suhde eläkevastuiden nykyarvoon ja kuinka kiinteä yhteys ja tavoite näiden välille asetetaan. Eläkerahojen sijoittamisessa järjestelmän säännöillä on myös suuri merkitys.
On niitä, joille rahastointiaste on määräävä tekijä ja on niitä, joille sijoitusten tuotot ovat keskeisiä. Hollanti, Tanska ja Iso-Britannia ovat tyypillisesti maita, joissa eläkesijoittajan katse on suunnattu riittävään rahastointiasteeseen sekä sen kasvattamiseen ja ylläpitämiseen. Eläkemaksuja kerrytetään niin, että maksuilla tulisi kattaa eläkeoikeuden nykyarvo. Rahastointiasteen tavoite on täyden rahastoinnin maissa vähintään 100 prosenttia.
Hollannissa järjestelmä tähtää täyteen rahastointiin lyhyellä aikavälillä. Nykyisin vallalla olevassa järjestelmässä rahastointiasteen tippuessa alle 100 prosentin tulee eläkerahaston luoda suunnitelma, jolla rahastointiaste nostetaan yli 100 prosentin. Jos rahastointiaste on riittävä, pääsääntöisesti eläkerahasto harjoittaa varsin riskitöntä sijoituspolitiikkaa eli pyrkii täsmäyttämään sijoitussalkun käyttäytymisen eläkevastuiden käyttäytymisen kanssa sopivan identtiseksi. Tämä tapahtuu sijoittamalla suuri osa varoista joukkovelkakirjalainoihin, joiden maturiteetti ja korko täsmäytyy eläkevastuun diskonttauskoron käyttäytymisen kanssa yhdenmukaisesti. Näin pidetään yllä eläkevarojen riittävyys suhteessa eläkevastuiden nykyarvoon korkotason muuttuessa ja järjestelmä on jatkuvasti tasapainossa.
Iso-Britanniassa järjestelmä on monimutkainen. Siellä vastuuvelkavetoinen sijoittaminen (liability driven investments) muuntui vuosien saatossa monimutkaiseksi. Siitä tuli monimutkainen konsulttien, varainhoitajien, velkavivun ja johdannaisten sekoituksena. Vaikka järjestelmä näyttää paperilla hyvin rahastoidulta, se kohtasi vakavan kriisin syyskuussa 2022 johdannaisten vakuuksien puuttuessa. Järjestelmä on selvinnyt vuoden takaisista ongelmista yllättävän hyvin.
Yhdysvalloissa, jossa julkisen sektorin työntekijöiden kollektiivisissa eläkerahastoissa (public pension fund) rahasto on alirahastoitu, jos on alle 100 prosenttia varoja. Yhdysvalloissa eläkeoikeuksien diskonttaustekijänä käytetään sijoitusten tuotto-odotusta. Sijoitussalkut ovat yllättävänkin tuottohakuisia ja se voitaneen selittää osin sillä, että tuotto-odotus on pidettävä korkeana ja jotta diskonttaustekijä on korkea ja eläkevastuu alhainen. Toisena syynä riskipitoiseen sijoitussalkkuun on se, että tuotoilla toivotaan pelastusta rahastointiastetavoitteen saavuttamisessa pitkällä aikavälillä.
Suomessa (TyEL, Keva, VER, jne) ja Ruotsissa järjestelmä (valtion AP-järjestelmä) on monilta osiltaan osittain rahastoiva. Toive on tällöin, että sijoitustuotoilla hillitään eläkemaksujen nousupaineita tai eläkeoikeuksien alentamisen painetta tai mahdollisesti jopa kurotaan umpeen alirahastointia. Kanadan järjestelmä voidaan luokitella tähän samaan ryhmään. Monessa maassa ei kuitenkaan rahastoida lainkaan vaan eläkkeet maksetaan jakojärjestelmässä kädestä suuhun periaatteella.
Norjan globaalin eläkerahaston sijoitushorisontti on pitkä, ehkä suorastaan ikuinen. Rahastolla ei ole varsinaisia kohdistettuja vastuita. Täten sen sijoituspolitiikkaa ei tulisi verrata eläkesijoittajien vastaaviin, sillä eläkesijoittajien varat eivät ole ”ylimääräisiä” siinä missä voidaan ajatella Norjan varojen olevan.
Lopuksi
Pääsääntönä on, että hyvin rahastoidussa eläkejärjestelmässä turvataan eläkevarojen riittävyys usein riskittömällä sijoituspolitiikalla. Alirahastoiduissa järjestelmissä pyritään sijoitustoiminnan tuottoja pitämään korkeina ja sallitaan näin korkeahko riskitaso. Alirahastoinnin juurisyy ei ole alhaiset sijoitustuotot, vaan ongelman ydin on ollut eläkemaksujen historiallinen alhaisuus suhteessa eläkelupaukseen.
Järjestelmien muuntuminen on pitkäjänteistä eikä alirahastointia pystytä kuromaan umpeen helposti ja se sisältää suuret riskit. Jos sijoitusriskejä kasvatetaan järjestelmissä merkittävästi, on myös luonnollista, että päähuomio suuntautuu tuottoihin lyhytaikaisen vakavaraisuuden tai rahastointiasteen sijasta ja riskinkantoa (hyvää ja huonoa) siirretään osin myös eläkkeensaajille. Ruotsin järjestelmä on tästä hyvä esimerkki, sillä osa valtiollisen eläkkeen riskinkannosta on siirretty eläkkeensaajille ja päähuomio on sijoitustuotoissa.
Eläkkeensaajan näkökulmasta täydellinen järjestelmä on turvallinen. Paras järjestelmä lienee sellainen, jossa koko kertynyt eläkevastuu kerätään talteen ja sijoitetaan turvallisesti ja maksetaan varmuudella. Muut järjestelmät ovat toiseksi parhaita järjestelmiä, mutta nekin voivat toimia hyvin niin kuin käytäntö on osoittanut.
Kirjoittaja on Valtion Eläkerahaston toimitusjohtaja Timo Löyttyniemi.
